keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

                                                TÄHTITAIVAAN ALLA

Kyseisenä aamuna perjantaina 11.3 jo aamuna tunsin, että tämä päivä tulee olemaan jollain tapaa poikkeuksellinen, mutta en halunnut pohtia asiaa enempää sillä halusin rientää viiveettä päivän tehtäviin. Jo aamuisen asiakkaan elämäntilanne ja sen aiheuttamat haasteet saivat minut mietteisiin ja toivoin, että saatoin antaa hänelle joitain suuntimia elämänpolulleen. Olin kuitenkin myös aamusta saakka odottanut pääseväni metsätyöhön ja paikkakin oli kutsuva ja viehättävä. Olin aivan meren vieressä rantaviivassa kiinni, jäätkin olivat jo poissa. Metsässä (tai meressä) ollessani ihmettelin pitkin päivää, että mistä tämä energia minulle tulee, varsinkin kun otin mukaani vain kohtalaisen "ohuet" eväät. Mutta sitten illankin jo alkaessa hämärtyä, oli lähdettävä kotiin. Olin tyytyväinen työsuoritukseeni. Päästyäni kotiin huomasin kyllä, että ruoka maistui. Normaalisti tälläisen fyysisen rasituksen jälkeen ei paljon jalka enää liikahda illalla. Mutta sinä iltana tilanne olikin toinen nimittäin oli uskomatonta, että tunsin levottomuutta ja tunnetta siitä, että on lähdettävä vielä lenkille.
Liekö tähän koko "näytelmään" vähintäänkin osasyy 9.3 olleessa Auringon pimennyksessä, joka oli kohtalaisen merkittävässä asemassa omalla kartallani ja olin jo pitkin talvea pohtinut omaa paikkaani tällä Galaksilla ja olin myös käynyt kohtalaisen syvällistä vuoropuhelua Kosmoksen kanssa.  Kun astuin sitten ulos, tunnelma oli sama kuin olisin astunut toiseen ulottuvuuteen. Taivas oli niin hiljaa, mutta samaan aikaan myös niin äänekäs ja voimallinen!. Pian käsitin miksi minua vietiin ulos, minua kutsuttiin "puhutteluun".  Pimeys oli jo täysin laskeutunut ja valon antoivat tähdet ja kirkas ohut uuden Kuun sirppi. Tähtitaivas oli tuona iltana niin uskomattoman kaunis ja vaikuttava, siitä oli myös erotettavissa Linnunradan tähtivyö sekä minulle tärkeä Plejadit. Miksi katseeni osuu aina tähän Setsemän Sisaren tähdistöön, kun katson tähtitaivaalle? 
Tehtyäni matkaani välillä juosten välillä kävellen, se ei ollut helppoa, sillä katseeni oli koko ajan liimaantunut taivaalle siinä määrin, että olin pari kertaa vähällä löytää itseni ojasta. Kun vielä hetken tein lenkkimatkaani, tunsin että nyt on Mika Kristianin hetki nöyrtyä ja antautua ohjaukseen ja palveluun (taas kerran, hmm!). Pyysin, että "antakaa nyt sitten joku merkki, tarvitsen sitä nyt".
Vielä hetken mentyäni, suoraan edessäni oli kirkas tähdenlento, ainut koko matkani aikana. Tunsin miten sen energia lävisti kehoni sähköiskun lailla ja tunsin samalla että olen osa tätä kaunista Universumia. Minut oli nähty!!! Minut oli eheytetty!!! Oli pakko pysähtyä ja liikuttua tästä ykseyden tunteesta ja olla kiitollinen.
Toivoisin että jokainen ja sinä parahin lukijani, voisit myös kokea samankaltaisen kokemuksen. Se antaa perspektiiviä nähdä suurempi kuva itsestä sekä nähdä missä ja mikä moniulotteinen itse on. Tälläinen kokemus elävöittää myös sen totuuden, että olemme ikuisia olentoja ja se on merkityksellistä sillä se valaisee askeleet jota kuljemme polullamme.

M.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti